Suomalais-ugrilaisten asia ja moskoviittien hyökkäys Ukrainaa vastaan

Historia ei tunne eikä suvaitse subjunktiivista tilaa ja sen vuoksi se, kuin veritata magistra vitae, pakottaa jälkipolvet korjaamaan esi-isiensä virheet. Joskus, jopa usein, tämä korjausprosessi on hyvin verinen oppitunti  sille sukupolvelle, joka on juuri alkanut seistä omilla jaloillaan tässä suuressa maailmassa. Suomalais-ugrilainen maailma erillisenä ja suljettuna kielellisenä ja kulttuurisena suuryhteisönä (laajemmassa mielessä omana sivilisaationaan) on Ukrainassa vielä sangen vähän tunnettu.

Slaavilaista Ukrainaa vastaan 24.2. alkanut​ laajamittainen moskoviittien sotilaallinen hyökkäys avasi todellisen tilaisuuden koko Uralilaisen perheen sorretuille kansoille: moksalaisille, ersäläisille, mareille, udmurteille, karjalaisille, hanteille, inkeroisille, vepsäläisille, selkupeille ja nganasaaneille. Siitä hetkestä alkaen kun Moskovan valta ulottui ensimmäisen kerran merjalaisille suomaille, on se valinnut toimintatavakseen näiden kansojen maiden varastamisen ja alkuperäiskulttuurin tuhoamisen (eikä se missään historian vaiheessa ole muuttanut tätä toimintatapaansa yhtään!)

Noista ajoista aina näihin päiviin saakka ne suomalais-ugrilaiset kansat, jotka ovat onnistuneet säilymään hengissä eivätkä ole jauhautuneet kuoliaiksi moskoviittien myllykivien välissä, ovat olleet Moskovan Venäjällä alemman luokan kansalaisia, sisäisiä muukalaisia ja jotain vielä pahempaakin – eräänlainen talis exhibitio ad experimentum, kuin pelkkiä näytteillä pidettäviä häkkieläimiä venäläisssä yhteiskuntakokeilussa.

Tämä provosoimaton hyökkäys Idästä, josta aurinko yleensä nousee joka aamu, on nyt peittänyt Ukrainan maat pimeyteen, tuhkaan ja vereen.

Tähän 2000-luvun pahimpaan sodan helvetiin Moskovan tšekistihallitus on nyt sotkenut ja jättänyt kärsimään myös ne vähemmistökansat, joille ei ole muuta käyttöä Moskovan keskitetyn vallan vertikaalissa. Vallanpitäjät eivät nimittäin halua maansa sisään erinäisiä alkuperäiskansallisuuksia, joiden identiteetti on muuta kuin äärimmäisen keinotekoinen ”venäläinen” tai ”moskoviittinen”, aivan kuten he eivät halua pahan valtakuntansa naapuriin itsenäisiä kansallisvaltioita. Nämä molemmat he näkevät uhkana sille oletetulle muinaiselle suuruudelle, jonka jatkumoa myös vuoden 1991 jälkeinen Moskovan Venäjä heille edustaa.

Suomalais-ugrilaisuuden uuden heräämisen juurilla

Me todistamme historian käännekohtaa, nyt kun Moskovan näennäisen salakavala hyökkäys Ukrainaan tarjoaa Suomalais-ugrilaisille kansoille tilaisuuden ei ainoastaan kansallliselle ja kulttuurilliselle uudelleenheräämiselle, vaan myös itsenäistymiselle romahtavan Moskovan vallasta. Itsenäisyyden, jota Boris Jeltsin lupaili 30 vuotta sitten. Samalla meidän on muistettava ja torjuen ymmärrettävä se tosiasia, että aiemmat yritykset ja organisaatiot jotka ovat ajaneet Suomalais-ugrilaisten asiaa Venäjällä (Suomalais-ugrilaisten kansojen yhdistys – AFUN, Mari Ushem -liike, Udmurt Kenesh -liike ym.) ovat hiipuneet omaan mahdottomuuteensa ja olleet pääosin FSB:n ja muiden valtion elinten hallinnassa ja näiden rappeuttamia. Edellytyksiä tehokkaalle ja johdonmukaiselle yhteistyölle suomalaisten, virolaisten ja unkarilaisten heimoveljien kanssa ei ole ollut mahdollista rakentaa. Suomalais-ugrilaisten kysymys onkin heti toisena Kremlin listalla ratkaistavista ongelmista, heti Ukrainan jälkeen (tai laajemmin slaavilaisen kysymyksen jälkeen); Kreml haluaa neutralisoida ja tuhota molemmat, kieltää molempien etnisten ryhmien koko olemassaolon sellaisenaan; siellä missä ennen elivät moksalaiset onkin yhtäkkiä vain moskoviitteja/“venäläisiä”.

Puna-ruskeiden ideologien fantasioissa “venäläinen maailma” edellyttää nimittäin etnisten ja kulttuurillisten rajojen häivyttämistä, totalitaristisen dystopian luomista, jossa kasvavat vain Homo Sovieticuksen jälkeläiset – venäläiset – eivätkä aidot itsenäiset kansat. Meidän täytyy ymmärtää, että samalla kun Ukrainan aktuaalisella sotarintamalla Kremlin tahdon toteuttajat syyllistyvät konkreettiseen kansanmurhaan, he myös jatkavat yhtä vastenmielistä hävitystyötään Suomalais-ugrilaisten kansojen kuten moksalaisten, ersäläisten ym. keskuudessa rintamalinjan toisella puolen Venäjällä. Tavoite on tehdä heistä lopullisesti vain massaa ja substanssia laajemman ”Venäjän kansan” osaksi. Heiltä riistetään lapsesta asti oikeus omaan kieleensä (monet opiskelevat äidinkieltään vain 1-2 tuntia viikossa koulussa) sekä mahdollisuus tuntea kuuluvansa omaan kansaansa ja heille annetaan tilalle vain keinotekoinen monikansallinen korvikeidentiteetti – venäläisyys. Mikä pahinta, monet heistä pakotetaan nyt aktiivipalvelukseen armeijassa ja lähetetään tykinruoaksi miehittämään Ukrainaa ja toteuttamaan Putinin rikollisjoukkion käskyjä.

Oman valtiollisen historian puuttuminen ja kansallisen kulttuurin hidas kuihtuminen ovat johtaneet siihen, että suomalais-ugrilaiset kansat ovat jo lähes kokonaan assimiloituneet osaksi jotain vierasta. Kremlin harjoittamat integraatio- ja pakkovenäläistämistoimet ovat lisäksi osaltaan edistäneet tätä ”russifikaatiota” maa- ja syrjäseutuja myöten. Ei myöskään sovi unohtaa toista Kremlin käyttämää hämärää taktiikkaa: seka-avioliittojen syntymisen edistämistä alkuperäiskansojen keskuudessa, koska usein nämä johtavat siihen että liitosta syntyvä lapsi ei tunne itseään osaksi kummankaan vanhemman etnisyyttä vaan valitsee itselleen jonkin kolmannen identiteetin (esim. udmurtialainen isä + komilainen äiti = yleisvenäläinen lapsi).

Näistä syistä johtuen, monimiljoonaisen suomalais-ugrilaisen suurheimon edustajat jotka asuttavat tuota kolmiota Laatokan, Taimyrin niemimaan ja Volga-joen keskellä ovat menettämässä koko identiteettinsä. Jokainen toistaan seuraava sukupolvi assimiloituu tiukemmin ja tiukemmin osaksi ”venäläistä maailmaa”. Kuitenkaan kaikki suomalais-ugrilaiset kansat eivät ole vielä kriittisessä tilassa, vaikka siltä ensialkuun näyttääkin. Esimerkiksi viime aikoina marit, ersäläiset, udmurtit ja komit ovat kokeneet jälleen uuden kansallisen heräämisen, jota tukevat useat paikalliset kansalaisjärjestöt joissa elää myös omien valtiollisten elinten siemen, jos ja kun Moskovan valtiorakenteet jossain vaiheessa murtuvat. Esimerkkeinä ja malleina toimivat Suomi, Viro ja Unkari, joiden kansalaisia on myös mukana näiden järjestöjen tukemisessa omalla osaamisellaan sitä hetkeä odottaen, kun Moskovan kynnet viimein irtoavat heimoveljistä.

Moskovan despoottiset tavat: coniunge et impera

On jo selvää, että sotilaallinen hyökkäys Ukrainaan on viimeinen naula Moskovan imperiumin arkkuun, joka on tähän asti seissyt kuin jättiläinen savijaloilla. Selvä on myös syy siihen, miksi federaation suomalais-ugrilaiset heimot eivät ole aiemmin nousseet polviltaan ja vaatineet tosissaan itsenäisyyttä; Kalevan heimon jäsenet ovat kärsineet hajanaisuudesta loputtoman suurella Venäjänmaalla, sekä unohtaneet siinä sivussa oman “kansallisen egonsa”. Elias Simojoki, suomalaiskansallisen ajattelun tärkeä ideologi, luterilainen pappi ja useiden Neuvosto-Venäjää vastaan käytyjen sotien veteraani, kirjoitti tästä häpeällisestä asiasta tuoden jo 100 vuotta sitten esiin sen, kuinka Volgan ja laajemmin Volga-Uralin kansat ovat kuihtumassa pois. Hänen mainiota havainnointiaan on syytä siteerata myös tässä ajassa: »… Pirstaloitu on jo vuosisatoja sitten se suuri kantasuomalainen kansakunta, joka Altain vuorilta levittäytyi yli koko pohjoisen ja keskisen Venäjän ja jonka asuinalueen eteläraja piirsi kulkunsa Riian lahdelta Moskovan etelärajaitse Samaran suuren mutkan tienoille. Venäjän äärettömien arojen uumeniin ovat jo sammuneet pirstottujen heimokansojen huokaukset, mutta siitä jättimäisestä kamppailusta, jonka ne ovat saaneet kestää vuosituhantisen korpitaipaleensa kestäessä kertovat pirstat Volgan, Okan ja Kaman, Obin ja Petshoran, Vytshegdan, Irtyshin ja Tonavan varsilla, Kasanin, Tverin, Novgorodin ja Pietarin seuduilla. Kukin niistä kantaa omaa nimeään, mikä on mordva, mikä vepsä,vatja ja magyari. Suuresta suomalaisesta heimosta juontavat juurensa kaikki.»

Tämän hetkinen suomensukuisten tilanne Venäjällä on synkkä ja epäselvä, elleivät niiden kansallismieliset liikkeet pian löydä voimia protestoida avoimesti Moskovan heihin kohdistamaa hyväksikäyttöä, pakkoassimilaatiota ja yleistä nöyryyttämistä. Moskovan aloittama hyökkäyssota Ukrainassa pakottaa hylkäämään aiemman ajatuksen että pelkkä keskittyminen omien kansantarujen, kielen ja kulttuurin elävöittämiseen voisi enää riittää. Olemassaolevat uhkakuvat ovat paljon laajempia nyt, eikä edes kaikkein taidokkaimpien kansankulttuuria vaalivien ryhmien ja tapahtumien kuten Erzya Rasken Ozksin tukeminen enää yksinään riitä. Rakkaat suomalais-ugrilaiset naapurit: nyt on aika tarttua aseisiin ja lunastaa vapautenne niitä käyttäen, ei hukata jäljellä olevaa olemassaolonne aikaa tanssien ja laulaen!

Ne, jotka unohtavat oman historiansa, pakotetaan opiskelemaan jonkun toisen historiaa, tai tarkemmin sanottuna sen tarkoitushakuisesti muokattua propagandaversiota, sillä vaikka paholainen vie papin eivät pyhät paikat jää koskaan tyhjiksi. Muistakaamme, että Suomen heimojen kansallisen heräämisen mahdollistivat väsymättömällä toiminnallaan kansallismieliset intellligentsian jäsenet 1800-1900 -lukujen vaihteessa. Tieteilijät ja kirjailijat kuten komilainen Ivan Kuratov, ersäläinen Anatoliy Riabov, mokšalainen Iosif Čerapkin, udmurtialainen Kuzebai Gerd ym. keräsivät valtavat määrät tietoa kansojensa pitkästä historiasta ja syvistä juurista kulttuuria ja kieltä myöten. Samalla tavoin nyt 2000-luvulla tämän päivän kansanherättäjien ja ”kansan isien” on toimittava historiaan nojaten, mutta alusta puhtaalta pöydältä aloittaen.

Siksi nyt kirjan rinnalle on otettava kivääri, tai mikäli mahdollista, konekivääri. Ersän Kansan Vanhin (Inäzor) Boläeń Syreś näytti jo omalla esimerkillään tämän olevan mahdollista lähtiessään sotimaan Ukrainan puolelle, mutta vielä toistaiseksi hänen heimoveljensä ovat pysyneet vaiti. Moskovan vihamielinen suhtautuminen naapureihinsa, etenkin Ukrainaan, ei ole missään määrin suomalais-ugrilaisten asia tai vika, vaan kuvastaa pelkästään näiden vieraantumista omasta kohtalostaan ja herättää Hamletilaisen kysymyksen: ollako vai eikö olla?

Moskovan ikiaikainen luonne pakkomielteineen on tuttu meille. Se haluaa tuhota naapurinsa ja pyyhkiä pois rajojensa sisään jääneet kansat. Ensin sen tekijät tunnettiin moskoviitteina, sitten kommunisteina ja nyt tuona ilman heimoidentiteettiä ja juuria vaeltavana orjuutettuna rosvojoukkona jota Kreml käskyttää. Mukanaan se tuo vain tuskaa ja kuolemaa. Aivan samoin kuin ukrainalaisten kohdalla, myös suomalais-ugrilaisten kohdalla Moskovan strategia on selvä, se on ikiaikainen “hajoita ja hallitse” käännettynä päälaelleen mitä tulee Venäjän valtion laajentamiseen; nyt periaate on “sulauta ja hallitse”. 

Ehkä syy siihen, että tämä kaikki on mahdollista, on osaltaan myös se, ettei bolshevikkeja kohdeltu aikoinaan riittävän julmasti – samalla tavoin kuin ne itse kohtelivat vihollisiaan tai kuten ukrainainalaiset kohtelivat bolshevikkeja. Sen kaltaista kovaa vastarintaa ei ole vielä toistaiseksi nähty suomalais-ugrilaisten heimojen taholta. Ne ovat päässeet putoamaan venäläistämisen verkkoihin, menettäneet lähes täysin yhteyden omiin esi-isiinsä ja muuttuneet vain “venäläisiksi” sanan laajassa merkityksessä, korvaten oman “kielensäkin yleiskielellä” jota kaikki ymmärtävät, muuttuen vain uskollisiksi ja kuuliaisiksi hallintoalamaisiksi.

Venäjän suomalais-ugrilainen nuoriso on vain tykinruokaa vieraalle imperiumille

Ukrainan sodasta on tullut lihamylly epätoivoisille alkuperäiskansoille, joita sinne huijataan sotimaan erinäisin likaisin keinoin. Nyt ne suomalais-ugrilaiset, jotka haluavat että heitä kutsutaan venäläisiksi, kuuntelevat Kremlin hyökkäyskäskyjä koska niissä nähdään ratkaisu työttömyyteen ja kurjuuteen, mahdollisuus sotilasuraan tai mikä vielä pahempaa – joillain syyt voivat olla ideologisia. Jälkimmäisiä on toki vain vähän, mutta jo niitäkin on nähty miehitysarmeijan riveissä, selvimpänä esimerkkinä tsetseenien kadyroviitit jotka tuhoavat Mariupolia ja Sjeverodonetskia.

Nyt kesäkuusta 2022 alkaen ympäri Venäjän federaatiota on luotu niin sanottuja alueellisia vapaaehtoispataljoonia, etenkin etnisissä tasavalloissa. Näitä lähetetään sotimaan nimenomaan Ukrainaan. Niiden kokoamisesta ja organisoimisesta vastaavat paikalliset viranomaiset; näille terroristeille annetaan aseistus ja rahoitus Venäjän valtiolta jonka jälkeen ne lähetetään “puolustamaan Donbassia” myyttisiltä ”ukronatseilta”. Nyt siis kadyroviittien, noiden Tsetsenian kansan pettureiden lisäksi, sotimaan tulee myös tataareja, baskiireja, tuvalaisia ym. vähemmistökansoja eri tasavalloista. Seuraavana jonossa ovat suomalais-ugrilaiset tasavallat, kuten Komin tasavalta, Udmurtian tasavalta, Marin tasavalta jne.

Näitä itsemurhaosastoja muodostetaan nuorista 18-25 -vuotiaista asevelvollisista ja mukaan hamutaan myös kokeneempia 26-55 -vuotiaita reservinupseereja. Painotus on kuitenkin juuri nuorissa vähemmistökansallisuuksien edustajissa. Joissain paikoissa mukaan otetaan myös naisia. Mukana tässä sotahulluudessa ovat myös jotkut järjestöt, jotka väittävät toimivansa suomalais-ugrilaisten etujen ajajina, mutta jotka toimivat todellisuudessa Kremlin alaisuudessa.

Merkittävimpinä ja aktiivisimpina hallitusta kannattavista järjestöistä nousevat esiin Suomalais-ugrilaisten kansojen yhdistys (AFUN) ja suoraan sanottuna melko marginaalinen Tverin alueellinen julkisyhteisö “Novaja Karelia”. Nämä ovat mukana toimittamassa vapaaehtoisia tarpeettomaan teurastukseen, joka elää ukrainafobiasta. Yhteinen nimittäjä on myös ukrainalaisia ​​kohtaan esitetty syytös siitä, että me emme väitetysti erottele historiankirjoituksessamme moskoviitteja mokšasta… (sic!), mikä itse asiassa on vain väärintulkinta, joka johtuu yksittäisten kotimaisten historioitsijoiden virheistä, jotka tiedostamatta pelasivat nyt vihollisen pussiin tässä ajassa. Jotkut historijoitsijat tosiaan ikävä kyllä julkaisivat vuosina 2000-2010 tekstejä, perustuen omiin hypoteeseihinsa, jotka pohjautuvat keskiaikaisiin kirjallisiin lähteisiin, joissa em. narratiivia viljeltiin.

Selvennykseksi on syytä lainata kaunopuheisia lainauksia näiden kahden Kremlin-myönteisen “suomalais-ugrilaisen” järjestön johtajilta, jotka puolustavat Venäjän federaation “ykseyttä ja jakamattomuutta”:

a) tässä on ote Suomalais-ugrilaisten kansojen yhdistyksen julkisesta lausunnosta (päivätty 10.3.2022): ”Me Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen edustajat ilmaisemme tukemme Venäjän federaation presidentille Vladimir Vladimirovich Putinille, joka teki päätös suojella “Donetskin kansantasavallan” ja “Luhanskin kansantasavallan” asukkaiden oikeuksia ja etuja, pakotettuja ja tarpeellisia toimenpiteitä maamme turvallisuuden vahvistamiseksi. Uskomme, että modernissa yhteiskunnassa natsi-ideologian elpyminen ja leviäminen, kaikenlaisen kieleen, kansallisuuteen ja uskontoon perustuvan syrjinnän ilmeneminen on täysin mahdotonta hyväksyä. Venäjän ja Ukrainan rajan ulkopuolella asuvat maanmiehimme, sukulaisemme ja ystävämme, joista on tullut yhteiskunnassa vihaa ja vihamielisyyttä lietsovan politiikan panttivankeja. Ilmaisemme solidaarisuutemme “Donetskin kansantasavallan” ja “Luhanskin kansantasavallan” asukkaille, Ukrainan siviileille ja toivomme rauhan ja keskinäisen ymmärryksen pikaista saavuttamista”;

b) ja tässä on “Novaja Karelian” virallinen vetoomuskirje, joka on osoitettu Venäjän federaation turvallisuusneuvoston varapuheenjohtajalle Dmitri Medvedeville, puolustusministeri Sergei Shoigule ja Venäjän federaation kansalliskaartin päälliköksi Viktor Zolotoville (päivätty 12.7.2022): “Olemme syvästi vakuuttuneita siitä, että ne Ukrainan viranomaisten ja kaikenlaisten ukrainalaisten aktivistien, heidän puolisotilaallisten ryhmittymiensä jäsenten aggressiiviset toimet, joita tehdään Taka-Karpatian unkarilaisia ​​kohtaan – tämä on suora haaste koko suomalais-ugrilaiselle yhteisölle ja meille, Tverin karjalaisille, erottamattomana osana sitä. Toivomme puolustusministeriön ja kansalliskaartin tapaavan meidät ja antavan Tverin karjalaisille ja nuorillemme mahdollisuuden muodostaa oma pataljoona tai osasto taistellakseen ukrainalaisia ​​uusnatseja vastaan.»

Moskovan yleissuunnitelma on ilmeinen – ukrainalaisten kansanmurha ja suomalais-ugrilaisten kansojen hävittäminen, osin näiden em. järjestöjen kautta, mutta Kremlin tiukassa valvonnassa. Näin ollen herää seuraava tärkeä kysymys: tulevatko marit, udmurtit, mokšat, hantit, komit, mansit ja muut turhaan Ukrainaan tekemään sotarikoksia vai kapinoivatko he imperiumia vastaan ​​ymmärtäen, että Venäjän hyökkäys näännyttää heidän kansojaan? Jäävätkö Suomi, Viro ja Unkari vain katsomaan toimettomina sivusta? (Tärkeä huomautus: tämän tekstin kirjoittajalla on ukrainalaista ja mokšalaista verta, ja siksi hän kehottaa rintaman toisella puolella olevia heimotovereita tulemaan järkiinsä ja kääntämään aseet vastakkaiseen suuntaan – despoottisen Moskovan tyranniaa vastaan!).

Intermariumin suojassa:

Ukraina, suomalais-ugrilaiset kansat ja Vapaiden Kansakuntien Liitto

Venäjän laajamittainen aggressio osoitti, kuinka syvä kriisi ylipäätään on valloillaan kansainvälisessä kollektiivisessa turvallisuudessa ja erityisesti Euroopan mantereen turvallisuudessa. Kaukonäköinen ja ilmeinen vastaus näihin haasteisiin on uuden puolustusliiton muodostaminen (Naton ja EU:n rakenteiden ulkopuolella) Itämeren, Adrianmeren ja Mustanmeren (tulevaisuudessa Kaspianmeren) väliseen kolmioon. Yhdessä tärkeimmistä rooleista on Ukraina, jonka armeija antaa nyt kaikkensa raskaissa taisteluissa idän hyökkääjää vastaan. Armeijamme riveissä taistelee myös ulkomaalaisia, heidän joukossaan on suomalais-ugrilaisten kansojen edustajia (suomalaisia, virolaisia, unkarilaisia, ersälaisia, karjalaisia ​​jne.), joille diktatuurin vastustaminen ja vapaudenhimo ovat elämän kulmakiviä, lähes uskonto itsessään. Tämä vakaumus auttaa heitä taistelemaan katkeraan loppuunasti ja siihen päivään, kun Moskova viimein sortuu.

Nämä viimeksi mainitut yhdistyvät Vapaiden Kansakuntien Liittoon, jonka tarkoituksena on edistää Venäjän valtiollista tuhoa ja sen tilalle uusia ei-keinotekoisia valtiollisia muodostelmia, joilla on todellinen suvereniteetti ja itsemääräämisoikeus. Ukrainalaiset tukevat heidän aloitettaan myös siksi, että alkuperäiskansat eivät olisi enää despoottisen hallinnon tykinruokaa, jotka kuolevat turhaan Donetskin aroilla Ukrainaa vastaan.

Aivan kuten aikoinaan Ukrainan Nationalistien Järjestön muodostama antibolshevikkien blokki, nyt Vapaiden Kansakuntien Liitto ei vaadi vastineeksi sitoumuksia ja rahaa siitä että se auttaa muita turvaamaan oman suvereniteettinsa. Yhdistymishalujen ajatuksen taustalla on yhteinen vapaustaistelu jota myös kaikkien suomalais-ugrilaisten kansojen tulisi tukea, mukaanlukien niiden joilla on jo oma valtiollinen suvereniteetti. Suomalais-ugrilainen herääminen, jota ruokkii ukrainalaisten raivoisa vastarinta tässä julistamattomassa sodassa, on uhka, jota Kreml pelkää! Tämä on tapahtunut jo kahdesti historiassa: vuosina 1917 ja 1991, mikä tarkoittaa nyt kolmatta kertaa (ehkä ja toivottavasti viimeistä), kun Moskovan imperiumi lähes romahtaa näiden sorrettujen kansojen vapaudenhalun räjähtäessä suoraan sen silmille.

Ukrainan läntiset naapurit (Puola, Suomi, Baltian maat, Tšekki, Slovakia, Slovenia, Kroatia ja Romania) ovat jo sopineet investoivansa maksimaalisesti voittoomme, rakentaen Intermarium-liittouman perustan. Tässä samalla suomalais-ugrilaiset kansat saavuttavat oman valtiollisen itsenäisyytensä, ja monet niiden edustajat ovatkin viime vuosina paitsi löytäneet turvapaikan Kiovasta ja Varsovasta, myös liittyneet antikolonialistiseen Vapaiden Kansakuntien Liittoon. Näin ollen Venäjän valloitussota jota he perustelevat fiktiivisillä “denatsifioinnin”, ”demilitarisoinnin” tekosyillä on vähitellen, mutta varmasti, matkalla kohti tappiota, joka johtaa myös Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen irtautumiseen Moskovan vallasta.

Me todistamme jo nyt voimakkaan Moskovan vastaisen akselin syntyä, jonka muodostavat Kiova-Varsova-Lontoo-Washington, ja johon liittyy pohjoisesta Vilna, Riika, Tallinna ja Helsinki ja etelästä Bukarest, Zagreb ja Ljubljana. On aivan selvää, että Saranskin, Kazanin ja ennenkaikkea suomalais-ugrilaisten heimojen tulisi ehdottomasti täydentää tätä koalitiota idässä, sillä Intermarium-alueen maiden valtioiden välinen turvallisuushanke tarvitsee uutta voimaa, jota voisivat tarjota uudet Venäjän raunioille perustettavat suomalais-ugrilaiset tasavallat. Olkoonkin, että tämä tuntuu monille lukijoille utopistiselta unelmalta, mutta meidän on pyrittävä toteuttamaan se parhaamme mukaan, missäpäin tätä potentiaalista suurliittoumaa ikinä elämmekään.

Loppujen lopuksi Venäjän federaation täydellinen tappio, joka on mahdollista tietyissä olosuhteissa ja oikeassa tilanteessa (ts. Ukrainan täydellinen voitto sodassa Intermarium-kumppaneiden avustuksella), poistaa kaikkein suurimman vaaran koko Euroopalle – Moskovan. Vähemmistöjen tasavaltojen tulee jättäytyä tuon uppoavan Venäjän ulkopuolelle niin pian kuin mahdollista, eikä antaa taloutensa ja elinvoimansa kuolla Venäjän mukana. On tärkeää muistaa, että Moskovan tappio ja tuhoutuminen on yhtä lailla sekä Euroopan että suomalais-ugrilaisten kansojen edun mukaista. Ikävä kyllä jälkimmäiset eivät toistaiseksi ole suurimmaksi osaksi vielä ymmärtäneet tätä päivänselvää kohtalonkysymystä.

Ukraina, Intermarium-kumppanit ja koko Eurooppa eivät voi taata rauhaa mantereellamme muuten kuin vahvan kansallisen puolustuksen keinoin, ja se on myös ainut asia joka mahdollistaa suomalais-ugrilaisten kansojen vapauttamisen. Siksi meidän kaikkien yhteinen etu ei ole heikoin mahdollinen Venäjän federaatio, vaan sen puuttuminen kokonaan valtiona maailmankartalta. Kiovan tulee Helsingin, Tallinnan ja mahdollisesti Varsovan tuella myötävaikuttaa (rahalla, aseilla jne.) suomalais-ugrilaisten kansojen Venäjä-vastaisen vastarinnan käynnistämiseen, sill ilman näiden veljes- ja ystäväkansojen tukea se ei voi yksinään onnistua.

Tämä sota on jo jäänyt historiaan kahdesta syystä: Butšan, Mariupolin ja Krementšukin veristen tapahtumien ja urhean vastarinnan vuoksi, sekä siitä, kuinka jotkut vain taistelivat oman orjuutensa säilyttämisen vuoksi (esimerkiksi burjaatit). Mitä Moskovan alla elävät suomalais-ugrilaiset kansat valitsevat? Polkumme tulee kulkea yhdessä sinne, missä aamuaurinko on jo nousemassa horisontin ylle synkän ja pitkän yön jälkeen.

Haluaisin siis lopuksi vielä palauttaa mieleen Elias Simojoen sanat siitä, kuinka jopa kirkkaalta taivaalta tuleva ukkonen pakotetaan katsomaan Volgan, Kaman, Petserian ja Obin sorrettujen jälkeläisten kansannousua ja tuntemaan Kalevan heimojen voima: »Taas kuulemme myrskyn nousevan idässä. Suomen kansa, omien erimielisyyksiemme jakautuma ja suurten taloudellisten vaikeuksien aikana, kohtaa tämän myrskyn, halusimmepa tai emme. […] Mutta jos vain heräisimme Jumalan pelkoon ja elävään kansallismielisyyden tunteeseen, voisimme kohdata tämän myrskyn luottavaisin mielin. Silloin Suomen kansa ja heimo löytävät paikkansa auringossa.»

Kansojen vapaus, myös suomalais-ugrilaisten, tarkoittaa jokaisen kansan valtiollista itsemääräämisoikeutta, sen riippumattomuutta kaikista imperialistisista keskuksista, meidän aikanamme – venäläisestä. Ihmisen vapaus tarkoittaa kielellistä ja kulttuurillista, poliittista ja taloudellista demokratiaa jokaisen kansan sisällä. Siksi vapaan maailman ihmisten on yhdessä ukrainalaisten, karjalaisten, baškiirien ja muiden kanssa yhdistyttävä taistelussa Venäjän federaatiota vastaan, jonka taru on nyt tulossa päätökseensä. In hoc vinces!

Tekijä – Denis Kovaliov (Tšovhanunj Donisi)

historiatieteiden kandidaatti (PhD),

Anatoli Riabovin Suomalais-ugrilaisen tutkimuksen keskuksen johtaja,

Suomen tutkimuskeskuksen perustaja